Naisten päivä, olen nainen -siis minun päiväni.

Tahdon itseni muistavan, miksen tuota sisältöä keskustelulaudoille, itsekkään bloggauksen sijasta. Tahdon itseni muistavan miltä mikäkin tuntui ja näytti, miten minä itseäni toteutin, tahdon itseni aina tietävän ketä varten tietäni kuljen. It is minäminä-maa, paras paratiisi parasiitin maailmassa.

Olen aina ollut vähän sitä mieltä, että on turha vinettää sisällöttömistä keskustelulaudoista, jos ei itsekään kommunikoi, lue ja kirjoita. MUTTA, tämä onkin iso mutta. Rehellisesti sanoen, en parempaan pysty. En yksinkertaisesti pysty. Alkaa tosissaan vituttamaan nettikeskustelulautojen hierarkiamainentyyli mennä sillä, millä on aina ennenkin menty, sitä mitä ajan takaa on tämä tyyli, kun jostain koittaa _keskustella_, olla vuorovaikutuksessa, antaa oman huonon näkökulmansa ja mitä tapahtuukaan stereotypisesti? Joko keskustelua ei synny, tai ajatus sanahelinäntakan ei mene perille. Toisinaan menee, toisinaan ei ollenkaan. Oleellisinta on, että vaikka kuinka väännät ja käännät on joukossa niitä, jotkaa vääntää asian sivusta, eikä kukaan jaksa osallistua enää varsinaisen alkuajatuksen pohdintaan. Minä kun en muuta osaa, käännellä ja väännellä alkuajatuksia. Tuuma-aamebojen uittoa bittimeressä siis.
Olen täydellisen kyllästynyt vuorovaikuttamaan ihmisten kanssa. Tänään, tänään on minun vallankumoukseni ensimmäinen päivä.

Muistan varmaan aina sen kirjan, joka kertoi parisuhdeväkivallasta kärsivän naisen elämästä kissankellonkujalla. Miten pelko, uhma, viha ja rakkaus oli aamupalana päivittäin, miten pitkältä matkalta voi 500 metriä lähisiwaan tuntua, miten ilman omaa osuuttaan onnellisuuteen on turha nojautua jonkun muun pukemaan onneen. Miten onni ei kestä kauaa, miten ihminen menettää sen todellisen riippumattomuutensa, miten antaa kaiken vaikuttaa elämäänsä. Ehkä kirja vaikutti minuun syvemmin kuin olenkaan tajunnut, enkä muista edes eepoksen nimeä.

Olen totisesti valinnut tieni, tehnyt valinnasta peruuttamatonta,etten aina pakittaisi turvaan piloon, turvaan milloin mihinkin. Vielä vähän aikaa sitten pakitin valintani taakse piiloon, turvaan peruuttamattomuutta. Tässä on ollut aikaa oivaltaa, että minä olen, seison selkä suorana, ja ilman mitään määritelmiä, meinaan vastedeskin nauttia elämästäni. Itsekkäästi tehdä elämästäni nautinnollista taistelua ikuisesta elämästä, nauttia ikuisesti elämästä -ainakin niin kauan kuin sitä piisaa.

Tämä blogi on pyhitetty minulle, kaikelle sille mistä elämässäni nautin, kaikelle sille mitä elämästäni haluan oppia, kaikille niille joiden olemassaolosta olen kiitollinen ja ennen kaikkea tämä on pyhitetty oman elämäni nautintojen road tripeille, päämäärä on siellä missä onni ja nautinto kohtaa minussa.